Valitettavasti oli pakko poistaa eilinen terapiakirjoitus. Auttoi kuitenkin paljon, että asian sai oksennettua ulos mielestään. Auttoi ainakin tiedostamaan, että minulla on täysi oikeus tunteisiini. Toinen asia on sitten, onko niissä mitään järkeä.
Kyllästyttää vain niin suunnattomasti vuodesta toiseen jatkuva kauna ja katkeruus ja kilpailu ja päteminen ja keisarin uudet vaatteet, jotka pitää olla näkevinään tuntien pituisissa sessioissa, joissa ollaan keksivinään jotain mitä ei oikeasti ole olemassa.
Olen niin täynnä organisaatiota, että ei ole tosikaan. No, 9 vuotta sitä samaa taistelua... Ja joka vuosi vaan.... Ei, nyt ei mee hyvin.
Heräsin virkeänä ja iloisena, sitten negatiivinen jupina - omia ajatuksiani, jotka ovat joutuneet tähän kierteeseen... syystä tai toisesta, ja sanon nyt, että kyllä niitä todellisia syitäkin on, paistakaa minut vaikka voissa... - josta en tunnu pääsevän irti (jupinasta, ei voista, no voista pääsee eroon leipomalla) - jatkui kunnes olin jälleen tässä terapiakirjoittamassa.
Taitaa olla 3. tai jopa 4. viikonloppu näissä samoissa merkeissä. Viimeksi onnistuin vaihtamaan työpaikkaa vastaavan kierteen katkaisemiseksi. Nyt täytynee miettiä, onko muita vaihtoehtoja.
Valitettavasti taloudellinen tilanne - huolettoman heinäsirkan - ei anna mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle. No, kunhan saisin edes viikonloput takaisin ja ne pian 100 tuntia ensin pidettyä - ja mahdollisimman pian - pois. Muuten alan olla vähän riskirajoilla sen suhteen, mitä suustani saattaa putkahtaa.
Perjantaina siivosin jo kaikki paperit työhuoneen seiniltä ja ovista ennakoiden projektinjälkeistä 'puhdistusta', mutta mielen puhdistaminen kaikesta suhinasta ja kuhinasta ja kaunasta ja katkeruudesta (ei kaikki todellakaan omaani, toim. huom.) saattaa vaaatia vähän rankempaa suursiivousta.
Älkää käsittäkö väärin, mahdolliset lukijat, en minä SYYTÄ ketään,
minä olen Rouva Bovary... Ja ihan hilkulla ottaa hatkat.
Jos niin käy, pakenen seuraavalla paatilla.
