Minuahan ei nujerreta

Nyt alkaa homma olla voiton puolella.

Tänä viikonloppuna olen tehnyt jotain 30 tuntia töitä palkatta. Sitäkin suuremmalla syyllä sanon, että en tykkää, että ylitseni kävellään tai että minuun suhtaudutaan niinkuin toistaitoiseen idioottiin. (En jaksanut lähteä toimistolle, kun satoi.)

Huhhuh, onni on kääntynyt. Löysin housuntaskusta 20 euroa ja tajusin, että voin muuttaa muualle tai vaihtaa maisemaa muuten, kunhan vaan järjestelyt saan sujumaan. Mahdotonta se ei ainakaan ole, eikä elämä toivotonta.

Nyt pitää siis saada viikonloput ja vapaa-aika muutenkin takaisin.

Siellä täytyy olla tie ulos

Valitettavasti oli pakko poistaa eilinen terapiakirjoitus. Auttoi kuitenkin paljon, että asian sai oksennettua ulos mielestään. Auttoi ainakin tiedostamaan, että minulla on täysi oikeus tunteisiini. Toinen asia on sitten, onko niissä mitään järkeä.

Kyllästyttää vain niin suunnattomasti vuodesta toiseen jatkuva kauna ja katkeruus ja kilpailu ja päteminen ja keisarin uudet vaatteet, jotka pitää olla näkevinään tuntien pituisissa sessioissa, joissa ollaan keksivinään jotain mitä ei oikeasti ole olemassa.

Olen niin täynnä organisaatiota, että ei ole tosikaan. No, 9 vuotta sitä samaa taistelua... Ja joka vuosi vaan.... Ei, nyt ei mee hyvin.

Heräsin virkeänä ja iloisena, sitten negatiivinen jupina - omia ajatuksiani, jotka ovat joutuneet tähän kierteeseen... syystä tai toisesta, ja sanon nyt, että kyllä niitä todellisia syitäkin on, paistakaa minut vaikka voissa... - josta en tunnu pääsevän irti (jupinasta, ei voista, no voista pääsee eroon leipomalla) - jatkui kunnes olin jälleen tässä terapiakirjoittamassa.

Taitaa olla 3. tai jopa 4. viikonloppu näissä samoissa merkeissä. Viimeksi onnistuin vaihtamaan työpaikkaa vastaavan kierteen katkaisemiseksi. Nyt täytynee miettiä, onko muita vaihtoehtoja.

Valitettavasti taloudellinen tilanne - huolettoman heinäsirkan - ei anna mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle. No, kunhan saisin edes viikonloput takaisin ja ne pian 100 tuntia ensin pidettyä - ja mahdollisimman pian - pois. Muuten alan olla vähän riskirajoilla sen suhteen, mitä suustani saattaa putkahtaa.

Perjantaina siivosin jo kaikki paperit työhuoneen seiniltä ja ovista ennakoiden projektinjälkeistä 'puhdistusta', mutta mielen puhdistaminen kaikesta suhinasta ja kuhinasta ja kaunasta ja katkeruudesta (ei kaikki todellakaan omaani, toim. huom.) saattaa vaaatia vähän rankempaa suursiivousta.

Älkää käsittäkö väärin, mahdolliset lukijat, en minä SYYTÄ ketään, minä olen Rouva Bovary... Ja ihan hilkulla ottaa hatkat.
Jos niin käy, pakenen seuraavalla paatilla.

Tuulimyllyjä vastaan on paha taistella

Ties monettako viikonloppua paahdan duunia kotona pystymättä lopettamaan ennen kuin jäykistynyt selkä ja särkevä hiirikäsi pakottavat putoamaan sänkyyn.


Summa summarum. Henkilökohtaisesta terveydestäni huolestuneena tilasin ajan työterveyslääkärille. Nyt tarvitsee vain jaksaa sinne saakka.

Työ sinänsä - alustan ja sisällön puuutteellisuuksista huolimatta - ooh, eikö kaikki olekaan täydellistä - on kivaa ja innostavaa.

Plussaa on 95 tuntia ja parin viikonlopun ilmaiset 15 tuntia siihen päälle. Mutta se ei liene uupumuksen ainoa syy.

Huvittavalla tavalla tulee mieleen (Cervantesin lisäksi) Linnan Tuntematon sotilas ja kivien asetteleminen polun varteen.

Tänään ei ole uusi eilinen

Henkilökohtaisen kasvun päivä. Näitä on max. 3 vuodessa. Toinen ajoittui elisiltaan....

Aamupäivällä opin, ( vrt. Bart Simpson: I learned a lesson), että 'Arvaa oma arvosi, anna arvo toisellekin'.

Kahden viikon lisäaika tuli tarpeeseen. Kaikkien viisaustieteen tohtoreiden ja huippuammattilaisten joukossa olen kuin Doñanan kansallispuistossa laiduntava hevonen, jota ei edes mainita puiston eläinluettelossa, koska se on niin tavallinen (eläin).

Ylipäänsä minun olemiseni ei ole mitenkään muuten kiinnostavaa kuin siinä mielessä pysynkö koossa julkaisuun saakka.

Kotikoneen hitailla yhteyksillä ja 'omaan piikkiin' en enää aio tehdä töitä. Ei tämä yksin minun proggikseni ole, olé!

Millainen skitso, sellainen freeni

Naurettavaa kylläkin, viikonlopun angsti vaihtui helpotukseen päästyäni töihin nopeiden yhteyksien helmaan. Nopeutta ei huomaa, ennen kuin käyttää massiivista julkaisujärjestelmää etanamaisella mokkulayhteydellä.

Tulin töistä klo 19 maissa ja 21-22 maissa oli pakko aloittaa sisällönsyötön kanssa puljaaminen. Oikeastaan on koko ajan huono omatunto, ettei tee kaikkea yksin. Kuinka kehtaan vaivata kiireisiä muita ihmisiä...

Vielä on mahdollista, että avaamista siirrettäisiin muutamalla päivällä. Huomaan, että tietyt, samat asiat toistuvasti aiheuttavat minulle ns. skitsoja. Ja luultavasti kyseessä on kuitenkin vain oma reaktioni, koska tuskin mitään todistettavaa aihetta niihin fiiliksiin on, tai sanotaanko niin, että mitäpä sitten vaikka olisikin.

Sopii tulla näihin hommiin, heti kun meikäläiseltä katkeaa se viimeinenkin oljenkorsi, jolla vielä roikun aasin selässä mopo kädessä. Ennen menen neulansilmän läpi, kuin näen malkaa omassa kulhossani.... Opinko tänään oppitunnin?

"Kiss my hairy, yellow ass!" Homer Simpson, the Simpsons.

Alitajunta raastaa tukkaansa

Taas viikonloppu, jona olen herännyt asiasanoitusta ja metadatalistauksia tehden. Kuinka vaikeaa se voi olla? Kysyy minulta Antonio Gramsci.

Viikon päästä tiistaina avataan. Ajoittain olen täysin lamaantunut. Joka puolelta tulee kysymyksiä. Viisaustieteen tohtorit haluavat tehdä oman päänsä mukaan tai vaihtoehtoisesti jokaiselle asialle olisi oltava ohjesääntö.

Asiasanoitus toimii kyllä, jos se on hyvin tehty. Taulukoitten otsikoinnissa ja muotoilussa on vielä vähän paranneltavaa.

Tässä vaiheessa projektia alitajuntani on niin työllistetty, että en oikeastaan lakkaa ajattelemasta ratkaistavia ongelmia ja tehtäviä töitä hetkeksikään. Huomatkaa sanamuoto, vs. 'ratkaisemattomia', 'tekemättömiä'.

Etätyön huono puoli on siinä, että aloitettuaan ei pystykään lopettamaan, kun 7 h 15 min on tullut täyteen. Viimeksi torstaina aloitin kello 12 maissa, ja muutamaa ruoka- ja tv-taukoa lukuunottamatta jatkoin kello 2:en yöllä. Perjantaina en voinut mennä nukkumaan ennen 5:ä aamulla, kun olin viimein uskaltautunut testailemaan metadatalistausten toimivuutta taulukoissa. Olen kyllä pohjimmiltani helpottunut, että asiasanoitus tuo alustalle älykkyyttä, joka helpottaa tiedonhallintaa myös tulevaisuudessa.

Eikö töitä tosiaankaan voi järjestää niin, että 2 pv viikossa käyttäisi kokouksiin ja sähköposteihin ja loput 3 keskittyisi täydellä teholla palvelujen rakentamiseen? - Jokainen toimistopäivä hajoaa tuhannen päreiksi ja täyttyy hälinällä ja pulinalla. Valitettavasti etätyön hintana on tuntien ylittyminen ja painajaisunet, kun alitajunta viimein huomaa, ettei selviä tilanteesta matalana pysyttelemällä.

Projektipäällikön pitäisi olla teflon-pintainen, kestohymyilevä kameleontti, joka vaatisi jokaiselta kykyjensä mukaan ja vastaisi tarpeiden mukaan. Tiedän monta kameleonttia, jotka sopisivat tehtävään paljon minua paremmin - ja varmaan he itsekin tietävät (pystyvänsä). Vai olikos se vainohulluus yksi työuupumuksen oireista?

Tohtori Frasier Crane toivottaa kaikille hyvää mielenterveyttä.

Keskity! Yksi este kerrallaan

Nyt jos koskaan tarvitaan keskittymistä. - Aamulla kiroilin ja syytin tietotekniikkaa, kun ohjelmat eivät auenneet ja selaimet hyyvyivät. Ryhdyin sitten tutkimaan konettani ja löysin kymmenittäin auki olevia sähköposteja, dokumentteja ja selainikkunoita koko viikon ajalta. Vaikka muistia on vähän (koneessa), saattaa sen käyttäjässäkin olla jotain vikaa.

Miksi tuntuu niin mahdottomalta tehdä yksi asia kerrallaan valmiiksi? Eikä pelkästään tunnu, vaan se on mahdotonta. Vai onko?

Pahoittelemme tapahtunutta ja tutkimme asiaa

Olemme loppusuoralla; enää lokakuu suurimman palvelun rakentamista ja julkaisu! Jonka jälkeen ekstranettien rakentaminen ja avaaminen. Hmm. Sen jälkeen ylläpitovaihe, jonka aikana on opeteltava uudet prosessit. Tätä nimitetään muutoksen hallinnaksi. Ehkä jo projektin ulkopuolinen vaihe, mutta tärkeä.

Lisäksi projektin päättäminen: dokumentaation järjestäminen ja säilöntä (suuri osa on jo tallessa ja saatavilla, mutta ehkä pientä järjestämistä kaivataan) sekä onnistumisten ja epäonnistumisten reflektointi.

Tekninen toimittaja ei ole ollut niin taitava kuin oletimme. Jokainen bugipäivitys on tuonut uusia virheitä korjattujen tilalle. Kun näistä on raportoitu, vastaus on ollut: "Pahoittelemme tapahtunutta ja tutkimme asiaa. Virhe korjataan seuraavassa bugipäivityksessä." (...joka taas tuottaa uusia bugeja....)

Vaikka tiedän aikaisemmasta kokemuksesta, että näin käy jokaisen vähänkin monimutkaisemman järjestelmän kanssa, olen hämmästynyt siitä, miten hajallaan projektinhallinta teknisen toimittajan puolella tuntuu olevan.

Toisaalta ilonaiheita ovat

• itsenäisesti ja aikataulussa etenevät sisällönsyöttäjät
  
• kaikki iloiset, kriittiset työkaverit sekä
  
• onnistuneesti toteutetut toiminnallisuudet uudessa palvelussa
  

Omalla kohdallani suurin ongelma on ajankäytön hallitsemattomuus. Vapaana olevan ajan vähyys. Vaikka ponnistelen kuinka ja teen minkä kerkeän, jostain tulee lisähommia ja kaikki on ikuisesti kesken...

Seis maailma, tahdon ulos! Tekemättömien töiden luettelo pursuu suustani kuin vaahto hulluksi tulleesta pesukoneesta.

On aika rakentaa, mutta jatkuva kehittäminen aiheuttaa ihottumaa

Työteliäs kesä on melkein takana. Alustassa on vielä bugeja vaikka millä mitalla, mutta luottamus omaan porukkaan on kasvanut sitä mukaa, kun sisältöä on saatu syötettyä ja palvelu alkaa rakentua.

Sen sijaan ihan ei vielä huumorintaju riitä siihen, että kehittäminen jatkuu ja jatkuu - ad astra... Vuodesta 2008 on valmisteltu verkkopalvelu-uudistusta, vuosi 2009 vietetty tarjouskilpailujen ja vaatimusmäärittelyjen parissa, alkuvuosi 2010 rakennettu perustaa ja muokattu tekstejä, koko kesä syötetty sisältöä ja kamppailtu teknisten yksityiskohtien kanssa, ja loppusuora alkaa jo häämöttää.

Mutta eipä mitään, seuraavaksi pitääkin alkaa jo kehittämään palveluita asiakkaista kootun ryhmän kanssa. (Niin, en minä nyt tarkoittanutkaan että ihan nyt... mutta kun nuo toisetkin...)

Please, saisiko ensin tehdä tämän palvelun edes sen verran valmiiksi, että sitä kehtaisi kenellekään näyttää? Saisiko senkin jälkeen edes hieman hengähtää?

Taas tuli sellainen olo, että haluaisin hypätä tästä kehittämisen kierteestä ulos.

Kehittää ja muokata, valmistaa ja vatkata.
Korjata ja muistuttaa. Nyökätä ja huiskuttaa...
a la Lewis Carroll.

No niin, mopostani taisi juuri irrota pyörä. Tai pakoputki pudota. Mutta onneksi, ah onneksi, seuraavaan lomaan on enää 9 päivää. Ja loistavaa tulevaisuutta varten uusia suunnitelmia.

Haluan kehittyä, mutta en taivaan tähden koko ajan jaksa kehittää.

¡Adelante!

Toiseksi suurin palvelu avattiin tänään! Opimme uusia asioita. Bugien määrä on kai vakio, mutta kyllä nyt tuntuu, että alustassa on potkua ja olemme tehneet oikean valinnan.

Aika kuluu vähän liian nopeasti suhteessa siihen, mitä pitäisi ehtiä tehdä ennen lomaa. Käsi on edelleen puutunut. Pitäisi lopettaa ns. stressinpurkutupakointi, kun oikeasti se n vain nikotiiniriippuvuutta.

Tänään tosiaan tuntui siltä, että alkuvuoden palavereissa väännetyt määrittelyt on toteutettu (muutamaa pientä hassua epäloogisuutta kategorioiden yhdistelyssä lukuunottamatta) niin kuin oli tarkoitus. Uskomatonta!

Pelastettu!

Nyt on piina ohi rakenteen osalta. Teknisen toimittajan projektipäällikön kanssa pistimme sen kuntoon ekstranet-palaverin jälkeen. No, tarkkaan ottaen hän teki raa'an työn ja minä yritin ymmärtää, miksi tehtiin niin kuin tehtiin. Ehkä jopa tajusinkin sen viimein.

Kyllä siellä oli ollut rukseja väärässä paikassa ihan alustakin alkaen, ja viimeviikon taistelujen jäljiltä osa tasoista puuttui. Lisäksi saimme tietyn järjestelmävirheen toistumaan parikymmentä kertaa, mikä tarkoittaa sitä, että se voidaan korjata. Virhe esiintyi, kun sivua yritettiin siirtää rakenteessa alaspäin. Samalla kyseinen sivu katosi, mutta se saatiin palautettua kirjoittamalla osoitteen perään ?reload. (Hyödyllinen kikka!)

Vain osa yhden osion sivuista jäi virheen takia siirtämättä oikealle paikalleen. Jos en olisi saanut apua, olisin varmaan tapellut rakenteen ja näkyvyyksien kanssa vielä ensi viikollakin. Osasyynä ongelmiin oli meidän lähettämämme rakennelistaus, jossa oli kokoomaotsikoita ihan turhaan mukana, ja ne oli tulkittu välitasoiksi.

Viikon kohokohta, totta tosiaan!

Muutamien käyttäjätunnusten kanssa on vielä ongelmia, mutta ehkä nekin selviävät.

Elefantti riippumatossa?

Olen päässyt henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni, jota voisi verrata pienoishelvettiin. Päivästä toiseen pitää opetella uusia asioita, jotka eivät totta tosiaan ihan käyttöohjeita rannalla lukemalla tule selviksi.

Joka ikinen yksityiskohta poikii lisää hommia. Sisällönsyöttäjät hengittävät niskaan. Työpäivä ei riitä mihinkään, vaikka huhkin 9.30-19 niin täysillä kuin vain voin.

Oikea käsi on ollut puutunut jo monta päivää, todennäköinen syy on tupakanpoltto, jota puolustelen RESSILLÄ.

Ihmiset ovat siis kertakaikkian ihania ja herttaisia. Minä vain VIHAAN niin paljon työtä, joka pakottaa jo toista viikkoa laittamaan RUKSEJA radiobuttoneihin tai muihin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, valitsemaan erilaisia puolimystisiä valintoja ja periyttämään niitä yhä uudelleen ja uudelleen alla oleviin rakenteisiin.

Sivustorakenne on tehty meidän listamme mukaan, joten peiliinhän siinä katsotaan, mutta järki meinaa lähteä, kun nyt se ns. jälkipyykki on tehtävä itse.

Tekstien lähettäminen kääntäjälle, asiasanoitusta tehostavan dokumentin muokkaaminen loppuun, asiasanoitus sekä kaikki mahdollinen ei-mekaaninen duuni siirtyy päivä päivältä kauemmaksi.

Huomenna ekstranettien määrittelyn tarkennus.

Projektinhallinnan klisee (totuus?) kuuluu, että elefantti on paloiteltava, vai miten se meni, mutta mitä jos on kasvissyöjä ja eläinsuojelija...

Kumma kyllä, töissä on kuitenkin kiva olla. Ihmiset ovat tosiaankin kesällä rennompia ja varsinkin kesäharjoittelijat ja muut uudet ihmiset tekevät toimistosta vähemmän laitosmaisen. Alustastakin tulee varmaan ihan hyvä. Meikäläisen tunteet vaan ei pysy hallinnassa, vaikka mopo pysyisikin. En osaa jarruttaa. Käsijarrun jarrupalat ovat kuluneet.

Ehkä olisi mieluummin vanha, suojeltu, kokonainen elefantti, joka vetäytyy vuorille kuolemaan, tai omenapuun oksalle, tai riippumattoon lukemaan viihdekirjallisuutta espanjaksi, riippumatto siis TOSITOSI vahvasti kiinnettynä kahden koivun väliin.

Miksi työssä täytyy tehdä kauheita asioita viikosta toiseen? Miksi kukaan ei tee niitä PUOLESTANI? Miksi kädet puutuvat? Miksi elämä on liian lyhyt?

Rinsessa ja herneet

Käyttäjäoikeuksien, valikkojen näkyvyyden ynnä muiden uuden alustan teknisten yksityiskohtien kanssa kamppailu jatkuu jo toista viikkoa. Luulin, ettei tämä ikinä tulisi minun hommakseni, mutta tulipa vain.

Jatkossa tähän täytyy perehdyttää useampia ihmisiä.

Olen ehkä ollut vähän niin kuin prinsessa, jonka patjan alla ei ole ollut herneitä. Nyt niitä sitten on laitettu sinne oikein kunnolla.

Henkien taistelu

Johtaja kävi jo toisen kerran noin kuukauden? sisällä kysymässä, olenko hengissä. Kysymys on varsin aiheellinen. Vastaus on yksiselitteisesti kyllä, mutta...

Projektin viivästyminen teknisen alustan bugien takia on ollut työllistävä ja taisteluhenkeä nostattava kokemus.

Viimeisin ohjausryhmä oli pienoista parodiaa, kun toimittajan korkealle sijoittuva edustaja ei suostunut tunnustamaan toimituksen 2 kk:n myöhästymistä heistä johtuvaksi, vaan uumoili sen syyksi parin kuukauden päästä tapahtuvaa kieliversioittemme tekstien kääntämisen myöhästymistä...

Töitä tulee koko ajan lisää, ja yksityiskohtia niiden mukana. Kaikki pitäisi osata opettamatta. Joka asiasta pitää huomauttaa erikseen. Sekin poikii usein lisää työtä, kun on huomauttanut. Sitten pääsee kuvailemaan tarkemmin, ja jopa osallistumaan korjauksiin, tai pahimmassa tapauksessa tekemään lisää ongelmia.

Ihmiset ovat kyllä nykyään se tärkein voimavara. Ehkä se hyöty tosiaan tästä tekniikan kanssa tappelemisesta on ollut.

Olen ollut jonkinmoisen stressin vallassa aika kauan, mutta pakko varmaan on vähän löysätä pipon kuminauhaa, ennen kuin se katkeaa... Tai verisuoni päästä ratkeaa.

Pitäisi oppia delegoimaan... Ei vaan, pitäisi vääntää duunia 7-19... Eikä sittenkään riittäisi.

No, lomaan on vain kuukausi ja viikonlopun alkuun - lopun alkuun - pari-kolme tuntia. Eihän tässä sentään ihan pallo jalassa olla. Ei ainakaan näy palloa.

Mutta se mutta; elossa oleminen on uskomattoman paljon kiinni mielentilasta. Ja siihen vaikuttavat monet työn ulkopuolisetkin asiat. Juuri nyt onneksi hyvään suuntaan. Kesäkin auttaa. Ja yleistä hymistelyä. Olen onnellinen, että olen elossa.

Ihhahhaa, ihhahhaa hepo hirnahtaa-aa

Alkuviikolla pääsin taas jotenkin tasapainoon ja virittäytymään jopa sellaiseen fiilikseen, että kyllä tämä tästä etenee, kun keskitytään kulloinkin työn alla olevaan asiaan ja luotetaan itseemme.

Tänään oli kertauskoulutusta alustan käyttöön ja huomasin yhtäkkiä, että kaikkihan alkaa taas alusta!

Koko karuselli! "Miksi käyttäjäkoulutukset pidettiin liian aikaisin?!" "Mitä meidän pitää tehdä?" "Kuinka kauan menee yhden sivun sisällönsyöttöön?" "Miten me ohjeistamme tämän?"

Ensin yhden kohdalla, sitten kymmenen. Kaikki uuden opettelu! Vaikeus! Vaikeus rauhoittua! Vaikeus keskittyä! Vaikeus tehdä omaa osuuttaan ihan rauhassa! Tai sanoa, että se on liian suuri! Ohjeistaa kaikki! Proseduuri valittamiselle!

Valittava ihminen! Homo hystericus.

Unet ovat jääneet vähän huonoiksi viime aikoina, ja se näkyy pinnan lyhyytenä.

Valitettavasti tästä voi vetää vain yhden päätelmän: Kaikki tämän - tai minkä tahansa - proggiksen (elämänpituinen rojekti) aikana mielessäni syntyvät ahdistavat tunteet ovat ihan minun oma ongelmani.

Se että kaikki toistuu - kaaos, hysteria, järjestäytyminen, rauhoittuminen... ei lopu ennen kuin pieni minäni makaa eikä liiku, ja kuten Haanpää sanoo, on hyvä liikkua, sanan kaikissa merkityksissä. Tosin nyt sataa vettä sen näköisesti, etten taida päästä lenkille illalla.

Maanantain otin saldovapaata. Torstai on hela- ja perjantai etä. Ehkä se siitä...

Tilasin Kunto-lehden, koska sen kylkiäisenä tulee juoksutakki. (Tilauksen voi katkaista heti, kun on saanut 2 ekaa numeroa ja takin postitse!)

Mistähän saisi kylkiäisenä kyvyn ottaa rennommin? Hmmmm...

Tämänkertaisen terapiaistunnon loppupäätelmä onkin se, että pitää vaan kehittää omaa vastustuskykyään (sitä, joka EI asu suolistossa) ja johdattaa tuo 'hysteria ja vinkuna' uusille urille eli järjestäytyneeksi toiminnaksi.

Tuosta tuleekin jo mukavasti mafia mieleen, joten näillä havainnoilla voinen levätä laatikossani viikonlopun yli.

Nonsense on parempaa viihdettä kuin proseduurit, eiksje.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Käyttäjäkoulutukset on pidetty. Alustaa viimeistellään. Sisältöjä muokataan. Testaus on siirtynyt parilla viikolla eteenpäin, mutta varsinaista viivästystä kokonaisaikatauluun ei ainakaan vielä ole tullut.

Ihmetyttää nämä 'valmisohjelmistot', kun niitä sitten kuitenkin pitää räätälöidä ja sovittaa ja lyhentää ja korjata. (Tässä onkin kysymys uuden version bugien korjaamisesta. Versiossa 5 editori ei ole käyttäytynyt odotetulla tavalla.)

Asiasanastoa on saatu työstettyä eteenpäin. Tekstejä valmistuu pikkuhiljaa. On kuitenkin aivan valtavasti tekemistä. Riittääkö aika? Riittääkö usko? Kestääkö pinna?

Ihmeellisenä detaljina kerrottakoon, että kaksi yksityisyrittäjää on jälleen esittänyt oman näkemyksensä suurimman palvelun rakenteesta, joka pitäisi kuulemma pistää parista kohtaa melkolailla uusiksi. Toinen ihmeellinen asia on se, että verenpaine ei enää nouse näistä yllätyksistä. Olen alistunut kohtalooni...

Meni syteen tai saveen, tehdään se suunnitelmallisesti eikä hötkyillä. Koirat haukkuu, karavaani kulkee!

Kauheus on katsojan silmässä

Ehkä olin liian pessimistinen viimeksi. Sain juuri luettavaksi tekstikokonaisuuden, jossa teksti on ekonomista eikä pienten svetisismien lisäksi ole mitään sen kummallisempaa kiemurointia.

Onhan se niinkin, että kaikenlaisista hankkeista ja ohjelmista on vaikea kirjoittaa keskuslyriikkaa, tai myto-poeettisia päästöjä...

Asiaa, asiaa, asiaa. Väliotsikoita ei juuri käytetä. Pakko vaan heittäytyä työhön semi-luottavaisena, kvasi-kyynisenä ja parhaisiin tuotoksiin nojaten....

I'm a poet, and I know it...

Onko mopo käsissä?

Olen lähes tunnoton. Lasken päiviä projektin loppumiseen... No, en ehkä sentään vielä, mutta tiedostan projektin rajallisuuden. Kuukausia on jäljellä huhti, touko, kesä, heinä, elo. Sitten kenties lomailua. Tai työpaikan vaihdos. Mielellään ei paluuta tähän samaan savottaan, jossa kukaan ei halua tuottaa järkipuhetta, kun on niin kiire.

Jotenkin on ihan mahdotonta uskoa todelliseen muutokseen, kun kaikkea hallinnollista tekstiä silmäilee. Hallinnollinen teksti on kuin sisiliskon häntä. Se kasvaa aina uudelleen. Tai kuin rikkaruoho, joka valtaa kaiken tielleen sattuvan.

Kukaan ei HALUA kirjoittaa yksinkertaisesti. Kukaan ei HALUA nähdä vaivaa asiakkaan hyväksi.

Mopo on liian tiukasti hallinnoijien käsissä ja kaasua painetaan säästelemättä!

Vapaus ajatella mitä lystää

Viime viikkoina on taas väännetty kättä erinäisistä otsikoista ja rakenteista. Onni projektin kannalta, että politrukkien lisäksi mukana on sentään aika iso joukko ihmisiä, jotka oikeasti haluavat selkiyttää palveluja ja näkevät politrukkijargonin suureksi esteeksi viestin perille menoon.

Kekseliäisyys koetteella

Olen vähän väsynyt Projektin hitauteen ja jähmeyteen. Haaveilen ajasta, jolloin en olisi töissä Politrukkein Maassa.

Politrukkein Maan toinen nimi on Absurdistan. Paljon ei ole sanottavaa sen tavoista ja menetelmistä, joilla organisaatioeläimistä hiljalleen valutetaan elämänmehut pihalle.

Kurpitsavaunuissa prinssin tanssiaisiin?

Vaatimusmäärittelyn tarkennuksia on väännetty hiki hatussa niin, että määrittely on jo hyväksytty ohjausryhmässä - vaikka tarkentelu vielä jatkuu! Graafinen suunnittelu on hyvässä vauhdissa. Rakennesuunnitelmatkin ovat edenneet, vaikka pientä yhtenäistämistä vielä tarvitaan.

Vuodenvaihteen lomien vuoksi toimistossa on hiljaista.

Tuosta kuvasta tuli mieleeni Tuhkimo, jolle hyvä haltijatar teki kurpitsasta hienot vaunut. Kuka meidän hyvä haltijamme on? Mekin tarvitsemme hyvät ja kestävät vaunut, emme niinkään kurpitsahilloa jota nyt paljolti kaupittelemme (=EU-mössöä, kuten sanottiin sidosryhmäkyselyssä.)