Johtaja kävi jo toisen kerran noin kuukauden? sisällä kysymässä, olenko hengissä. Kysymys on varsin aiheellinen. Vastaus on yksiselitteisesti kyllä, mutta...
Projektin viivästyminen teknisen alustan bugien takia on ollut työllistävä ja taisteluhenkeä nostattava kokemus.
Viimeisin ohjausryhmä oli pienoista parodiaa, kun toimittajan korkealle sijoittuva edustaja ei suostunut tunnustamaan toimituksen 2 kk:n myöhästymistä heistä johtuvaksi, vaan uumoili sen syyksi parin kuukauden päästä tapahtuvaa kieliversioittemme tekstien kääntämisen myöhästymistä...
Töitä tulee koko ajan lisää, ja yksityiskohtia niiden mukana. Kaikki pitäisi osata opettamatta. Joka asiasta pitää huomauttaa erikseen. Sekin poikii usein lisää työtä, kun on huomauttanut. Sitten pääsee kuvailemaan tarkemmin, ja jopa osallistumaan korjauksiin, tai pahimmassa tapauksessa tekemään lisää ongelmia.
Ihmiset ovat kyllä nykyään se tärkein voimavara. Ehkä se hyöty tosiaan tästä tekniikan kanssa tappelemisesta on ollut.
Olen ollut jonkinmoisen stressin vallassa aika kauan, mutta pakko varmaan on vähän löysätä pipon kuminauhaa, ennen kuin se katkeaa... Tai verisuoni päästä ratkeaa.
Pitäisi oppia delegoimaan... Ei vaan, pitäisi vääntää duunia 7-19... Eikä sittenkään riittäisi.
No, lomaan on vain kuukausi ja viikonlopun alkuun - lopun alkuun - pari-kolme tuntia. Eihän tässä sentään ihan pallo jalassa olla. Ei ainakaan näy palloa.
Mutta se mutta; elossa oleminen on uskomattoman paljon kiinni mielentilasta. Ja siihen vaikuttavat monet työn ulkopuolisetkin asiat. Juuri nyt onneksi hyvään suuntaan. Kesäkin auttaa. Ja yleistä hymistelyä. Olen onnellinen, että olen elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti