¡Adelante!

Toiseksi suurin palvelu avattiin tänään! Opimme uusia asioita. Bugien määrä on kai vakio, mutta kyllä nyt tuntuu, että alustassa on potkua ja olemme tehneet oikean valinnan.

Aika kuluu vähän liian nopeasti suhteessa siihen, mitä pitäisi ehtiä tehdä ennen lomaa. Käsi on edelleen puutunut. Pitäisi lopettaa ns. stressinpurkutupakointi, kun oikeasti se n vain nikotiiniriippuvuutta.

Tänään tosiaan tuntui siltä, että alkuvuoden palavereissa väännetyt määrittelyt on toteutettu (muutamaa pientä hassua epäloogisuutta kategorioiden yhdistelyssä lukuunottamatta) niin kuin oli tarkoitus. Uskomatonta!

Pelastettu!

Nyt on piina ohi rakenteen osalta. Teknisen toimittajan projektipäällikön kanssa pistimme sen kuntoon ekstranet-palaverin jälkeen. No, tarkkaan ottaen hän teki raa'an työn ja minä yritin ymmärtää, miksi tehtiin niin kuin tehtiin. Ehkä jopa tajusinkin sen viimein.

Kyllä siellä oli ollut rukseja väärässä paikassa ihan alustakin alkaen, ja viimeviikon taistelujen jäljiltä osa tasoista puuttui. Lisäksi saimme tietyn järjestelmävirheen toistumaan parikymmentä kertaa, mikä tarkoittaa sitä, että se voidaan korjata. Virhe esiintyi, kun sivua yritettiin siirtää rakenteessa alaspäin. Samalla kyseinen sivu katosi, mutta se saatiin palautettua kirjoittamalla osoitteen perään ?reload. (Hyödyllinen kikka!)

Vain osa yhden osion sivuista jäi virheen takia siirtämättä oikealle paikalleen. Jos en olisi saanut apua, olisin varmaan tapellut rakenteen ja näkyvyyksien kanssa vielä ensi viikollakin. Osasyynä ongelmiin oli meidän lähettämämme rakennelistaus, jossa oli kokoomaotsikoita ihan turhaan mukana, ja ne oli tulkittu välitasoiksi.

Viikon kohokohta, totta tosiaan!

Muutamien käyttäjätunnusten kanssa on vielä ongelmia, mutta ehkä nekin selviävät.

Elefantti riippumatossa?

Olen päässyt henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni, jota voisi verrata pienoishelvettiin. Päivästä toiseen pitää opetella uusia asioita, jotka eivät totta tosiaan ihan käyttöohjeita rannalla lukemalla tule selviksi.

Joka ikinen yksityiskohta poikii lisää hommia. Sisällönsyöttäjät hengittävät niskaan. Työpäivä ei riitä mihinkään, vaikka huhkin 9.30-19 niin täysillä kuin vain voin.

Oikea käsi on ollut puutunut jo monta päivää, todennäköinen syy on tupakanpoltto, jota puolustelen RESSILLÄ.

Ihmiset ovat siis kertakaikkian ihania ja herttaisia. Minä vain VIHAAN niin paljon työtä, joka pakottaa jo toista viikkoa laittamaan RUKSEJA radiobuttoneihin tai muihin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, valitsemaan erilaisia puolimystisiä valintoja ja periyttämään niitä yhä uudelleen ja uudelleen alla oleviin rakenteisiin.

Sivustorakenne on tehty meidän listamme mukaan, joten peiliinhän siinä katsotaan, mutta järki meinaa lähteä, kun nyt se ns. jälkipyykki on tehtävä itse.

Tekstien lähettäminen kääntäjälle, asiasanoitusta tehostavan dokumentin muokkaaminen loppuun, asiasanoitus sekä kaikki mahdollinen ei-mekaaninen duuni siirtyy päivä päivältä kauemmaksi.

Huomenna ekstranettien määrittelyn tarkennus.

Projektinhallinnan klisee (totuus?) kuuluu, että elefantti on paloiteltava, vai miten se meni, mutta mitä jos on kasvissyöjä ja eläinsuojelija...

Kumma kyllä, töissä on kuitenkin kiva olla. Ihmiset ovat tosiaankin kesällä rennompia ja varsinkin kesäharjoittelijat ja muut uudet ihmiset tekevät toimistosta vähemmän laitosmaisen. Alustastakin tulee varmaan ihan hyvä. Meikäläisen tunteet vaan ei pysy hallinnassa, vaikka mopo pysyisikin. En osaa jarruttaa. Käsijarrun jarrupalat ovat kuluneet.

Ehkä olisi mieluummin vanha, suojeltu, kokonainen elefantti, joka vetäytyy vuorille kuolemaan, tai omenapuun oksalle, tai riippumattoon lukemaan viihdekirjallisuutta espanjaksi, riippumatto siis TOSITOSI vahvasti kiinnettynä kahden koivun väliin.

Miksi työssä täytyy tehdä kauheita asioita viikosta toiseen? Miksi kukaan ei tee niitä PUOLESTANI? Miksi kädet puutuvat? Miksi elämä on liian lyhyt?

Rinsessa ja herneet

Käyttäjäoikeuksien, valikkojen näkyvyyden ynnä muiden uuden alustan teknisten yksityiskohtien kanssa kamppailu jatkuu jo toista viikkoa. Luulin, ettei tämä ikinä tulisi minun hommakseni, mutta tulipa vain.

Jatkossa tähän täytyy perehdyttää useampia ihmisiä.

Olen ehkä ollut vähän niin kuin prinsessa, jonka patjan alla ei ole ollut herneitä. Nyt niitä sitten on laitettu sinne oikein kunnolla.

Henkien taistelu

Johtaja kävi jo toisen kerran noin kuukauden? sisällä kysymässä, olenko hengissä. Kysymys on varsin aiheellinen. Vastaus on yksiselitteisesti kyllä, mutta...

Projektin viivästyminen teknisen alustan bugien takia on ollut työllistävä ja taisteluhenkeä nostattava kokemus.

Viimeisin ohjausryhmä oli pienoista parodiaa, kun toimittajan korkealle sijoittuva edustaja ei suostunut tunnustamaan toimituksen 2 kk:n myöhästymistä heistä johtuvaksi, vaan uumoili sen syyksi parin kuukauden päästä tapahtuvaa kieliversioittemme tekstien kääntämisen myöhästymistä...

Töitä tulee koko ajan lisää, ja yksityiskohtia niiden mukana. Kaikki pitäisi osata opettamatta. Joka asiasta pitää huomauttaa erikseen. Sekin poikii usein lisää työtä, kun on huomauttanut. Sitten pääsee kuvailemaan tarkemmin, ja jopa osallistumaan korjauksiin, tai pahimmassa tapauksessa tekemään lisää ongelmia.

Ihmiset ovat kyllä nykyään se tärkein voimavara. Ehkä se hyöty tosiaan tästä tekniikan kanssa tappelemisesta on ollut.

Olen ollut jonkinmoisen stressin vallassa aika kauan, mutta pakko varmaan on vähän löysätä pipon kuminauhaa, ennen kuin se katkeaa... Tai verisuoni päästä ratkeaa.

Pitäisi oppia delegoimaan... Ei vaan, pitäisi vääntää duunia 7-19... Eikä sittenkään riittäisi.

No, lomaan on vain kuukausi ja viikonlopun alkuun - lopun alkuun - pari-kolme tuntia. Eihän tässä sentään ihan pallo jalassa olla. Ei ainakaan näy palloa.

Mutta se mutta; elossa oleminen on uskomattoman paljon kiinni mielentilasta. Ja siihen vaikuttavat monet työn ulkopuolisetkin asiat. Juuri nyt onneksi hyvään suuntaan. Kesäkin auttaa. Ja yleistä hymistelyä. Olen onnellinen, että olen elossa.